Kirjan sisällöstä 1.

Seija Junno:

Kirjan sivuille on koottu perimätietoa ja muistoja Junnonojan ja Laakkolan asukkaista ja heidän elämästään. Ihmisten arkea ja juhlaa on kuvattu eri vuosikymmenillä, painopiste on kuitenkin 1900-luvun tapahtumissa. 1800-luvulle kurkistetaan vanhojen tarinoiden kautta ja välillä sivutaan nykypäivää. Kirjassa kerrotaan ihmisistä, elinkeinoista, elinolojen kehittymisestä ja kylän palveluista.

Seuraavaksi esitämme muutamia välähdyksiä kirjan sisällöstä. Aloitan kylän asuttamisesta.

Junnonoja ja Laakkola ovat osa Launolan kylää, joka oli pari vuosisataa sitten elinvoimaisempi ja väkirikkaampi kuin Pulkkilan kylä. Launolan kylän ensimmäiset asukkaat olivat Antti Launoinen ja Jussi Junnoinen. Antti Launoinen asettui asumaan tuonne Launolan mäelle 1570-luvulla. Samoihin aikoihin jokivarteen saapui myös Jussi Junnoinen ja rakensi talonsa todennäköisesti nykyisen Iso-Junnon paikalle. Tämän tiesimme ennestään, mutta historiantutkija Matti Leiviskältä saimme keväällä paljon uutta tietoa. Hän on selvittänyt mm., että tämä Jussi Junnoinen oli isokokoinen seppä ja lähtöisin Karjalasta, Jääsken pitäjästä. Uutta on myös tieto, miten Laakkolan tilat syntyivät.

Junnon kantatila jaettiin 1600-luvun alussa veljesten kesken kahteen osaan. Toinen niistä oli joen tällä puolella, nykyisen Hyytisen tilan paikalla. Alkuun molempien tilanosien nimenä oli Junno. Pari vuosikymmentä myöhemmin joen tällä puolella olevalle tilalle tuli kotivävyksi Olli Laurinpoika Laakko ja taloa alettiin nimittää hänen mukaansa Laakkolaksi ja myöhemmin Laakoksi. Olli tuli todennäköisesti Tavastkengältä, johon Laakon sukua oli tullut Savosta. Laakon nimi lienee alkujaan etunimen Nikolaus kansanomainen muunnos eli Laakkola on Nikolauksen kylä. 1600-luvun puolivälissä Laakon tila jaettiin vielä kahteen osaan, joista toisen nimeksi tuli Pinolehto.

1600-luvun ensimmäisinä vuosina perustettiin Laakkolan puolelle Paakin tila ja Junnojalle Klaavun tila. Näiden tilojen nimet tulevat suoraan ensimmäisten isäntien, Paavo ja Klaus Laurinpojan etunimistä. He olivat ehkä veljeksiä ja saattoivatpa olla sukua Laakon isännälle.

Kun uusi sukupolvi tarvitsi elintilaa, tiloja jaettiin, mutta taloille ei annettu uusia nimiä. Vanhoissa kartoissa on kolme-neljä Launosta ja yhtä monta Junnoa ja Paakkia. Aikaa myöten yhtä Launosta alettiin sanoa Kyöstiläksi, toista Niemeksi ja kolmatta Anttoseksi. Junnojen taloista tuli Iso-Junno ja Pikku-Junno eli Kirkkoväärti-Junno, joka sai myöhemmin Yrjänä-nimisen vävyn ja siitä talonnimen. Kylän kolmannesta Junnosta tuli Raate ja neljännestä Aho. Paakkien taloista tuli Paakkila, Rissala, Hietala ja Nevanen.

Moni meistä polveutuu noista kylän ensimmäisistä asukkaista, joiden sukujuuret johtavat Matti Leiviskän tutkimustulosten mukaan itään. Tutkijan sanoja lainaten: lienemme karjalaista alkuperää, mutta karjalaisuutemme on savolaisuuden läpi suodattunutta.

Nälkävuodet 1600-luvun lopulla ja isoviha 1700-luvun alkuvuosikymmeninä koettelivat myös Launolankylää rajusti. Väkiluku suorastaan romahti. Niihin tunnelmiin pääsemme Nevasteen Emilian ja Ilonan tulkitseman Nälkämaan laulun mukana. Sanat tähän lauluun on kirjoittanut Pulkkilan pappilassa vuonna 1874 syntynyt Ilmari Kianto.
Kun nälkävuosista ja isonvihan kauheuksista toivuttiin, laajeni asutus 1700-luvun lopulla nopeasti. Kirjan kattamalle alueelle perustettiin kaksi uudistilaa: Kankaanpää ja Mäntyoja. 1800-luvun alussa koko Launolan kylässä taloja oli jo kolmisenkymmentä ja asutus tiheni edelleen, kun tiloja lohkottiin ja perustettiin torppia ja mäkitupia.
1800-luvun elämästä saadaan vähän käsitystä kylältä Kansanrunousarkistoon lähetettyjen tarinoiden avulla. Niitä on kerännyt Aholle miniäksi tullut ja nuorena leskeksi jäänyt Hanna Aho yhdessä 30-luvun nuorisoseuralaisten kanssa. Kertojina ovat olleet mm. Anna-Mari Pääkkö eli Syrjälän Anna-Mari, Liisa Paakki ja miniänsä Hanna sekä Juho Jylhänkangas.

Anitta Kaartinen ja Laina Jylhänkangas:

Mitenkähän nuista luteista pääsis eroon?
- Auttaiskohan Hanna Ahon tallentama taika: Jos luteet tekee olon sietämättömäksi, niin ne erkanee seuraavalla tavalla. Otetaan vasta tai havuluuta, riisuudutaan alasti ja ripsutaan huone oven suusta perään päin aina kuukauden viimeisenä perjantaina. Sitten kun on ripsuttu ja samalla luudalla roskat lakaistu, viskataan luuta rakennuksen katon yli toiselle puolelle.
- Vai kokeiltaisko Irja Junnon muistiinkirjoittamaa taikaa: Luteet häviää talosta, kun kerää
punaseen ja siniseen verkapussiin luteita ja sitoo vieraan kärrynakseliin.

Pahansuopiin ihmisiinkin on konstinsa
Mikähän niihin auttaisi?
- Pahansuopa ihminen kun talosta lähtee, niin liippa pannaan siihen kohti, jossa vieras istui. Toiset vielä vettä nakkasivat vieraan perään, ettei viha pysty. Nämä morsiustaiatkin on minusta mukavia, eikö sinustakin?
- Joo, varsinkin tämä Syrjälän Annamarin kertoma taika: Morsian kun taloon tuuvaan, niin matto levitetään kärryn tai reen eteen ja mattoja myöten huoneelle viijään ettei onniaan menetä.
- Ja kylvötaika: Jos isäntä kylvämään lähtiessään ottaa mukaansa kultasormuksen, jolla on
pariskunta vihitty, niin vilja tulee paremmin siunatuksi.

Vesa Paakki:

Jo edesmenneet kyläläiset, Laavun Ilmari ja Perttulan Iivari, ovat kertoneet, että lehmien maidontuotanto oli toisarvoinen asia vanhaan aikaan. Tärkeintä oli, että saatiin pelloille lantaa. Hevoset olivat paljon arvokkaampia. Saatiinhan niiden avulla rahatuloja, kun oltiin metsätöissä tai kuljetettiin rahtia. Hevoset olivat myös välttämätön apu peltotöissä.

Navetat olivat heikkotekoisia puurustinkeja. Ne olivat niin matalia, että piti kulkea kumarassa. Kynnykset olivat korkeita viiman vähentämiseksi. Ikkunoita ei ollut, vain juoksuluukuilla varustetut aukot seinissä. Päiväsaikaan luukuista saatiin valoa, mutta öisin ne pidettiin suljettuina. Päretuli valaisi pimeänä aikana, ja palovaaran takia päre paloi lumi- tai vesiastian päällä. Lannan sekaan hakattiin kuivikkeeksi puiden vesoja ja oksia.

Lehmät kävivät yhteisillä metsälaitumilla. Niinpä lehmien saaminen illalla navettaan ei ollut kovinkaan varmaa vaan lehmät tahtoivat jäädä metsän peittoon. Sen estämiseksi kehiteltiin monenlaisia taikoja.

Laina ja Anitta: 

 - Jos vasta ostettu lehmä ei pysy kotona, niin taluta lehmä navetan ovelle niin, että etujalat ovat navetassa ja takajalat ulkopuolella. Pese siinä lehmän silmät ja etujalat polviin asti. Nakkaa pesuvesi navettaan. Se auttaa.

Lehmien ulos laittoon valmistauduttiin jo laskiaisena
- Kun emännät laskiaisena olivat leiponeet rasvarieskat, keräsivät he pöydälle jääneet jauhot ja suolat sekä sekoittivat niihin lehmänkarvoja. Tästä taikinasta he leipoivat rieskan, jonka panivat emännän hameen sisään uunin päälle odottamaan lehmäin uloslaskupäivää. Silloin emäntä itse tai talon pikkupiika juoksutti leipää kahdesti myötä- ja yhden kerran vastapäivää navetan ympäri. Tämän jälkeen emäntä jakoi rieskan joka lehmän kesken. Tämän taian vaikutuksesta karja pysyi laitumella hyvin koossa ja tuli illalla kotia.
- Kun lehmät keväällä ensikerran lasketaan ulos, niin pannaan vikate navetan oven kynnyksen alle ja peitetään turpeella. Lehmät eivät sitten loukkaa jalkojaan kesällä.

No miten ne saahaan takaisin kotia?
- Jos lehmät eivät iltasella tule kotia, ottaa joku talon väestä terävän veitsen ja kääntelee muutamia kellokkaan askelten jälkiä kotia päin niin sievästi, että jälki pysyy ehyeänä. Tämän jälkeen tulevat lehmät varmasti joka ilta kotia. Vielä paremmin taika toimii, jos jälkien kääntelijä panee turkin nurinpäin päälleen.
- Keväällä kun lampaat ulos lasketaan, tukistetaan paimenta, että villa kasvaisi lampaissa hyvästi. Mitä enempi tukasta vetää, sitä pitemmäksi villa kasvaa.
- Ja taloon maitolykkyä tuottaa, kun maitosaavin pohjalle naulaa karvasia nahkalappuja.
Mitenkä niitä saadaan viisaita lapsia?
- No katotaanpa kyläkirjasta!

Matti Jylhänkangas:

Isovanhempani Juho ja Riitu löysivät toisensa ollessaan samoissa palvelupaikoissa Junnonojalla. Ensimmäinen oma koti oli Saariperän Väjölä. Sieltä Juho suoritti kolmen vuoden asevelvollisuuden Oulussa. Ainakin osa palveluksesta oli teurastajan työtä. Hän kävi lomalla kävellen, lähti Oulusta iltapäivällä ja aamulla oli jo Riitun vieressä nukkumassa. Usein tuliaisena oli mullin pää, jonka hän oli katkaissut pitkään kaulaan.

Elettiin vuotta 1911, kun Juho ja Riitu Jylhänkangas lapsineen siirtyivät Väjölästä Mäntyperän Ketolaan. Lehmiä lisättiin ja maitoa riitti jo meijeriinkin Laakkolan Palokankaalle, jossa oli käsin pyöritettävät koneet. Palokankaan meijerin voi oli maultaan ja laadultaan maankuulua. Ketolaan ostettiin hevonenkin, pikkuruuna Pinolasta.

Elämänmeno vauhdittui. Laakkolaan puuhattiin uutta meijeriä ja Isojunnon pojat laittoivat höyrysahan. Rakennettiin tämä kansakoulu ja uusi meijeri. Alkuaikoina maidot ajettiin päniköissä meijerille hevosella. Kuljetusvuorot olivat lehmäluvun mukaan. Meijerin pihassa oli kolme puomia, jotka olivat täynnä hevosia. Samalla käytiin kaupassa, ja meijeripäivät olivat kuin toripäiviä. Parhaimmillaan Junnonojan Sopu-meijeriin tuotiin maitoja kolmen kunnan alueelta: Piippolasta, Haapavedeltä ja Pulkkilasta.

Tätä myönteistä kehitystä järkyttivät ensimmäinen maailmansota ja kansalaissota sekä katovuodet. Kesää 1918 kutsuttiinkin petäjäkesäksi. Yhteiset vaikeudet yhdistivät ja lähensivät ihmisiä toisiinsa. Niinpä esimerkiksi petäjäleivän tekemiseksi annettiin jokaisen tarvitsevan naapurin kaataa mäntypuita Ketolan ja Kankaanpään metsistä tarpeellinen määrä ilman mitään korvausta. Ketolan vanhassa pirtissä on tallessa jauhinkivet, joilla on jauhettu pettuakin.

Tilaa oli vähän. Pärevalkea oli ainut valonantaja niin navetassa kuin pirtissäkin. Naapuriapu ja -sopu olivat hyvät. Laakon tilalla asuivat Tuomikosket. He osasivat auttaa kotieläinten sairaustapauksissa ja antaa ohjeita maanviljelyksessä. Ketolan Juho puolestaan auttoi Tuomikoskia käymällä siellä teurastuksella ja myymällä heidän sianporsaitaan.

Juhon kertomana on lähetetty Kansanrunousarkistoon tällainen tarina: Kerran pappi antoi haasteen talon isännälle kunnianloukkauksesta. He menivät käräjätupaan. Tuomari kysyi, onko isäntä sanonut, että pappi on tyhmempi kuin talon vanha ruuna. Isäntä vastasi: ”Sanoinha minä niin. Kun meidän ruuna putosi järveen, niin sitä ei saa enää jäälle millään lähtemään. Mutta pappi teetti yhden aviottoman lapsen eikä ottanut siitä oppia vaan teetti vielä toisenkin.” Pappi pisti lakin päähänsä ja lähti kiireesti lakituvasta. Kanne raukesi.